Aika rientää...

Hei vaan pitkästä aikaa! Tasan neljän viikon kuluttua on jo kotiinpaluun aika, ja kyllä tässä vaiheessa voi sanoa, että aika on alkanut kulumaan todella nopeaa. Se voi myös johtua siitä, että olen alkanut tajuamaan kaiken tämän koti-ikävän keskellä, että perhana vieköön, munhan tulee ikävä tätä paikkaa ja kaikkia näitä ihmisiä, joihin oon saanut täällä tutustua!

Koti-ikävä on siis toisinaan varjostanut elämää täällä aurinkoisessa Zwollessa, mutta usein soittelu tai viestittely kotiinpäin on auttanut ja toki ulkoilu virkistää mieltä aina. Ja pahimmassa koti-ikävässä lohtua on tuonut myös suklaa, tietenkin.

Toinen harjoittelujaksoni on jo yli puolen välin ja on aika kertoa teille siitä hiukan. Harjoittelupaikkani on siis dementiakoti nimeltä Oosterboer. Rakennus on jaettu neljään eri osastoon, mutta koska kyseessä on kodinomainen paikka, osastoja kutsutaan suoraan suomennettuna taloiksi, mutta mielestäni koti on osuvampi ilmaisu. Koteja on kaksi alakerrassa ja kaksi yläkerrassa. Minä työskentelen alakerran kodeissa. Yhdessä kodissa on kahdeksan asukasta. Asukkaat ovat suurimmaksi osaksi nuoria dementiaan sairastuneita, nuorin taitaakin olla 61-vuotias. Koska on kyseessä kodinomainen paikka, työtä tehdään omissa vaatteissa. Se tuntui aluksi Suomen hyvään hygieniaan tottuneelle oudolta ajatukselta, mutta maassa maan tavalla. Käsidesin käyttö on myös todella vähäistä vaikka täällä on samankaltaisia ohjejulisteita kuin Suomessakin.

Paikka on mielestäni oikein mahtava ympäristö dementikoille. Kaikilla on omat tilavat huoneensa ja omassa huoneessa myös kylpyhuone, jossa on suihku ja wc. Yhteisissä tiloissa on ruokailutila, olohuone ja keittiö. Olohuoneesta on myös pääsy aidatulle pihalle. Alakerrassa kotien välissä on aula, jonka seinät on kuvitettu mielestäni kauniisti ajatellen dementikkoja. Molempien kotien ovet saa lukittua niin, että ne saa vain ulkopuolelta auki, mutta päiväsaikaan niitä pidetään auki, joten kaikki saavat kulkea näiden kahden kodin välillä ja voi olla, että lounasaikaan moni asukkaista onkin toisessa kodissa ruokailemassa, mikä on mielestäni ihanan rentoa ja vapaata meininkiä. Nyt harjoitteluni aikana on kuitenkin ollut tilanteita, joissa joku asukkaista on välillä liiankin tuttavallinen muita asukkaita kohtaan, jolloin ovia on jouduttu pitämään kiinni enemmän.

Aulan kauniit seinät

Hissi naamioitu bussipysäkiksi

Joidenkin asukkaiden huoneet lukitaan päiväksi (kun asukas on siis ulkopuolella), sillä täällä asukkaat vaeltavat kokeilemassa kaikkia ovia, ja toiset asukkaista ovat hyvin tarkkoja omasta huoneestaan ja voivat jopa suuttua, jos joku kävelee hänen huonettaan kohtikin. Yövuorossa on yksi hoitaja. Yön aikana joidenkin asukkaiden ovet ovat lukossa ja vain ne ovet ovat auki, jotka on turvallista olla auki. Yön ajaksi myös yhteiset tilat lukitaan, ettei asukkaat pääse käsiksi kaikkiin tavaroihin, mutta päiväsaikaan kaikki oleilevat yhdessä keittiö/olohuoneessa.  Mielestäni yhteisöllisyys näkyy mukavasti, kun hoitajat ja asukkaat viettävät yhdessä kahvihetkiä, varsinaista taukohuonetta ei ole. Tänään oli mielestäni kaunis hetki, kun hoitaja kirjasi potilastietoja iPadilla pöydän ääressä ja vieressä eräs mumma kuori perunoita illallista varten. Ainoastaan ruokatauolla hoitajat poistuvat toiseen rakennukseen lounastamaan (siis kahdessa eri vuorossa).

Harjoittelujakson aluksi tuntui, että näin joka puolella vain aineksia pian syntyvään katastrofiin, kuten muistisairaita kantamassa särkyviä astioita, muistisairaita kiipeämässä tuolille tai muistisairaiden keskenäistä kinaa reviiristä. Nyt kun olen saanut olla mukana työskentelemässä näissä kodeissa, olen huomannut miten rauhallinen tunnelma kaikesta huolimatta on. Uskon, että hoitajien rauhallinen läsnäolo vaikuttaa asiaan paljon. Rauhallisuudesta huolimatta hoitajat kuitenkin tottuneesti seuraavat missä asukkaat kulkevat ja mitä on tekeillä.  

Nyt on aika ottaa kaikki irti viimeisestä kuukaudesta täällä, sekä harjoittelussa, että vapaa-ajalla. Yritän vielä päästä näkemään mahdollisimman paljon Hollantia ennen kotiinpaluuta. 😊